Äiti, saanhan rakastaa?

Äiti sanana pitää sisällään helposti aikamoisen tunnelatauksen. Voimme ylistää sitä itsemme kautta tai vahingoittaa omaa olemustamme monin eri ajatuksin. Mietin näin äitienpäivän lähestyessä, että mitä äiti sinulle merkitsee?

Kuvituskuva: Shutterstock.com 

Monesti seuratessa toisten kirjoituksia peilaten niitä omaan elämääni, niin havaitsen, että rikkoja, särkymisiä ja pettymyksiä on tullut. Voinko itse syyttää näistä äitiäni, joka ei ehkä ollut sitä mitä olisin halunnut hänen olevan, vaan hän oli sellainen, joka laittoi minut tietämättään todella kasvamaan ihmisenä. Äidiksi, isäksi, mieheksi, naiseksi tai ihmiseksi, sellaiseksi kuin nyt olen.

Minulla olisi täysi vapaus syyttää äitiäni ja muita ihmisiä monesta asiasta, se olisi täysin mahdollista ja voisin pitää sitä jopa oikeutettunakin? Mutta mitä silloin teen hänelle ja ennen kaikkea itselleni? Sillä olenhan nyt äiti myös itsekin!

Usein kuvittelemme, että meillä on oikeus syyttää omasta olostamme ja epäonnistumisistamme toista ihmistä, jopa äitiä... mutta se ei todellisuudessa johda mihinkään hyvään. Tällöin annamme tunteidemme ottaa vallan ja romuttaa jopa oman ihmisyytemme.

Äitini teki ja yritti paljon, niillä tiedoilla ja taidoilla mitä hän omasi. En ole itse sen parempi tai huonompi, virheitä teen ja pyrin korjaamaan niitä niillä taidoilla mitä omaan. Sallinko tämän siis omalle äidilleni? Entä sallinko tämän muille ihmisille ja lopulta myös itselleni?

Voi kuulostaa kovalta sanoessani, että se on ainut keino vapautua traumoistaan ja epäonnistumisen tuskistaan, kun oppii näkemään myös omat virheensä hyvyydellä. Se antaa mahdollisuuden oppia antamaan anteeksi ja lopulta unohtamaan kokemansa traumat. Se antaa mahdollisuuden päästä elämässään eteenpäin ja vapautua niistä kahleistaan, joita edelleen haluaisi itsessään pitää kiinni. SE ON TODELLISTA IRTI PÄÄSTÄMISTÄ!

Aikoinaan ymmärsin, että loppujen lopuksi minä tein sen kaiken itselleni. Minä sallin ikävien asioiden tuomien tunteiden pitää itsestäni kiinni ja jopa olla hengittämästä. Ymmärsin lopulta, että ei minulla ollut mitään oikeutta vaatia toiselta / toisilta anteeksi antoa tekemistään asioista, koska en ollut sen parempi. Enkä myöskään voinut saada toisilta "pelastusta", koska avain vapauteen roikkua omassa kaulassani. Vain sokeuteni tuon avaimen näkemiseen esti vapautumisen niistä tunnetiloista, jotka ahdistivat ja laittoivat haukkomaan henkeä ja toivomaan jotain ulkopuolista pelastusta.

Vasta vuosia myöhemmin kykenin havaitsemaan, että kaikki ne traumat, "epäoikeudenmukaisuudet", julmat kohtaamiset olivat minun parhaakseni. Kyllä luit aivan oikein! Ja onneksi olen kuullut, että näin ovat kokeneet monet muutkin!

Nyt tiedän myös, miksi en enää muista tunnetasolla elämäni haaksirikkoja ja vajoa niiden houkutteleviin pohjamutiin.

Ja tiedän myös senkin, että jokaisella on mahdollisuus oppia pysymään pinnalla. Miksikö? Koska kukaan ei ole yksin, vain tunnetila asettaa tämän oletusarvoksi. Löysin itsestäni muiden ihmisten avulla parhaan ystäväni. Ja tämän vuoksi on itse opeteltava uimaan pysyäkseen pinnalla, jota äitikin koetti omassa rakkaudessaan minulle opettaa.

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue kuulumisia tai mikä on uutta hyvinvoivan mielen kehittämisessä

Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?