Muistan, kuinka nuoruudessani usein kuulin lauseen "hullu saa olla, muttei tyhmä". Tämä lause nousi varsinkin silloin helposti esiin, kun piti yrittää tehdä päätöksiä elämässään. Mietin, että kuinkahan moni on törmännyt elämässään tähän samaan lauseeseen?

Mikä huvittavinta, niin luin tässä juuri Salvador Dalin "Neron päiväkirja" -kirjaa ja jo ensi metreiltä aloin miettimään, että missä meillä ihmisillä todella kulkee tämä tyhmyyden, nerouden & hulluuden raja ja kenen mielestä? Jos peilaamme asiaa päivän uutisiin, niin tätä samaista kysymystä joutuu usein itselleen esittämään.

Kuvituskuva: Shutterstock.com

Miten sitten tehdä päätöksiä?

Aikoinaan saatoin ahdistua jo pelkästä ajattelusta sen suhteen, että minun tulisi tehdä joku päätös. Sillä olinhan lapsuudessani tottunut istumaan kedolla päivänkakkara kädessäni, irrottaen terälehti kerrallaan kyseyen samalla, että rakastaako vaiko eikö rakasta? Erittäin fiksua ja filmaattista toimintaa, mutta tätähän me voimme tehdä tänäkin päivänä, vaikka keinot saattavat olla eri. Ja mikäli järkevää päätöstä ei ala syntymään, niin stressaannumme ja ahdistumme. Sillä pitäisihän se joku päätös nyt syntyä.

Päätöksen tekemisissä tulisi miettiä monia asioita, kuten:

• Miten se vaikuttaa minuun?
• Miten se vaikuttaa toisiin?
• Suuttuvatko, jättävätkö, hylkäävätkö vai olisivatko he iloisia siitä? Entä minä itse?

Usein perustamme päätöksemme omien tunteidemme pohjalle, jolloin saatamme mennä metsään, että kolina käy tai ainakin minä olen käynyt havupuita yksi toisensa jälkeen aika usein kolisuttamassa. Eipä muuten silloin pahasti naurata!

Se mitä olen oppinut tähän mennessä on, että ennemmin tulisi ajatella seuraavia asioita, ennen kuin tekee tämän päätöksen:

• Teenkö päätöksen itsekkäistä vai epäitsekkäistä syistä? (jälkimmäistä noudattaen, koen enemmän iloa ja onnellisuutta)
• Teenkö varmasti tämän päätöksen järkiperäisin perustein, ilman, että tunteeni ovat sekoittaneet ajatteluani? (vähentää meinaan katumusta aika paljon)
• Mietinkö asiaa lyhytnäköisesti vai kauaskantoisesti?

+ kaiken kukkuraksi, tulisi myös pyrkiä miettimään sitä, että onko tämä todella oma henkilökohtainen päätös, ilman, että muut ovat pystyneet vaikuttamaan siihen tavalla tai toisella?

Tähän kerron pienen tarinan elävästä elämästä, jonka kuulin vuosia sitten eräältä henkilöltä. Hän aloitti kertomaan siitä, kuinka hän oli päättänyt päättää parisuhteensa ja erota lastensa isästä. Hän koki, että tämä suhde ei ollut sitä, mitä hän halusi ja kaipasi. Nämä tuntemukset saivat vasta häntä epäilemään kyseistä parisuhdetta ja mahdollista eroamista, mutta lopullinen niitti tuli siinä vaiheessa, kun eräs tuntematon nainen oli sanonut hänelle, että eroa, sillä löydät paljon paremman.

No nyt hän on ollut muutaman vuoden uudessa suhteessa ja katuu eroaan. Miksikö? Hän kertoi, että vasta nyt hän ymmärtää jälkiviisaana sen, miten jonkun ulkopuolisen ihmisen sanat vaikuttivat hänen päätökseensä niin voimakkaasti siinä tunneryöpyssä, että hän ei osannut ajatella järkevästi tai katsoa asiaa kauaskantoisesti.

Mutta voimmeko silloin syyttää toista?

Emme ja vielä kerran emme. Mikäli syytämme ja tuomitsemme toisen ihmisen, silloin se on väärin tuota toista ihmistä kohtaan ja ennen kaikkea itseämme kohtaan, koska tällöin emme ole oppineet itsestämme yhtään mitään. Päätöksenhän loppupelissä tekee asianomainen itse, on siihen vaikuttanut muut ihmiset tai eivät. Mikäli syytämme toisia, niin tällöin haluamme pakoilla omaa vastuutamme ja emme suostu kehittämään itseämme. Ja mitä siitä silloin seuraa?

Usein pelkäämme ottaa vastuuta elämästämme ja siksi emme uskalla tehdä näitä päätöksiä. Epäilemme ja keksimme monenlaisia selityksiä, kuin kissa, joka kiertää sitä kuumaa puuroaan, sillä emmehän me todellisuudessa aina voi tietää, mitä päätöksistämme seuraa. Ja kuten tämä esimerkin henkilö katuu päätöstään, niin samoin moni meistä katuu aikaisempia päätöksiään. Katumiseen kiinni jääminen estää meitä edes yrittämästä ratkaista tämän hetkisiä tilanteita.

Päättämättömyys ja sitä kautta aidon itsensä kadottaminen alkaa lopulta syömään sisältä päin. Tällöin alamme helposti kokea ikäviä tuntemuksia ja jopa paniikin omaisia kohtauksia.

Mitä siis kannattaisi opetella?

Opettele tyynnyttämään tunteesi. Mieli kun ei kykene ajattelemaan kahta asiaa kerrallaan. Ja pyri katsomaan tilannetta sen jälkeen ulkopuolisin silmin ja järkiperusteisti. (näistä asioista ehkä kirjoitan myöhemmin lisää)

Ja mitä hyötyä tällaisesta mahdollisesti sitten olisi?

Opit luottamaan itseesi, et synnytä katumusta etkä soimaa itseäsi tai muita ihmisiä. Ja ymmärrät tunneperäisten ja järkiperäisten päätösten eron.

Mitä tästä kaikesta olen itse oppinut? Älä elä hullun maailmassa ja tee tyhmiä päätöksiä, vaan opi toiminaan järkevästi ja elämään viisaasti.

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue kuulumisia tai mikä on uutta hyvinvoivan mielen kehittämisessä

Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?