Kaikkea ihanaa sinulle


Tänään ajattelin aloittaa ALUSTA - taas jälleen kerran, mutta onneksi minua kuitenkin lohduttavat sanat:

"Enemmän katuisit sitä, jos et edes yritä, kuin että jatkaisit yrittämistä, kunnes onnistut."

Olen tehnyt elämäni varrella monia virheitä, mutta toisaalta kukapa meistä ei olisi?! Henkilökohtaisesti minua ei LOHDUTA se, että joku sanoo "kaikkihan niitä tekee", ennemminkin koen "lohdutusta" ja eteenpäin vievää voimaa AJATTELEMALLA "mitä minä voisin niistä oppia?" Miten voisin toimia jatkossa, etten enää toistaisi samaa kaavaa?!

Olen aikaisemmin esimerkiksi saanut lukijoita blogiini jopa yli 10 000 ihmistä/päivä. Pitänyt kymmenien tuhansien ryhmiä Facebookissa jne. Luulisi. että olisin ollut onneni kukkuloilla, mutta en ollut.

Moni ulkopuolinen saattoi myös ajatella, että nyt sillä eli minulla tulee sitä rahaa ovista ja ikkunoista, mutta ei tullut! Ja vaikka olisi tullutkin, niin tietäisin NYT, että en olisi siltikään voinut kokea aitoa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, MIKSIKÖ?

Koska nyt tiedän, että olisin joutunut antamaan pikkusormeni valehtelun myötä, uskottelemalla lukijoille asioilla, jotka eivät ole totta. Muka myymällä kurssia, "joka pelastaa elämän, ihan tekemättä itse mitään" jne. ymmärrät varmaan pointin? Mutta vanha viisaushan sanoo, että kun antaa pikkusormen, niin se lopulta vie koko käden. Joten tuli aika PYSÄHTYÄ, todella "jämähtää" ja miettiä mihin sitä onkaan menossa?

Reilu vuoden sisällä monien tapahtumien pohjalta saavutin pisteen, jossa sain kokea tuskaa, surua, vihaa ynnä muita ikäviä tunteita. Stressivalot kirkuivat punaisella ja maatessani teho-osaston letkuissa - TAJUSIN, ETTÄ NYT ON AIKA - vaikka pää jaksaa, niin ikä voi alkaa jo tekemään tepposia kehossa...

Olen nähnyt, lukenut ja kuullut mm. toissa viikonloppuna, kuinka pienessä yhteisössä 13 ihmistä tekivät itsemurhan, koska eivät enää jaksaneet... Joten tässä maailmassa on jo aivan tarpeeksi tuskaa, sotaa, vääryyksiä, epäoikeudenmukaisuutta, surua ja vaikka mitä!

En enää halunnut olla osa sitä "järjestelmää", joka rakastaa muiden tuomitsemista ja syyttelyä. Tiedän mihin se johtaa. Istuinhan aikoinaan terapia tuolissa "kuullen", "SE ON MUUTEN SEN VIKA, ETTÄ ELÄMÄSI TUHOUTUI."

Anteeksi karkeat sanani, mutta mitä vit...a, joku toinen voi tietää mun elämästä yhtään mitään?!?! Eihän se ollut edes näköjään kuunnellut, mitä mä olin sanonut ääneen.

Elämä siis pakotti etsimään toisenlaiset keinot selviytymiseen ja opetti, kuinka tasapainon voi oikeasti löytää, vaikka stressimittarit ulvoisivat punaisella.

Ei siis ole katastrofi, vaikka ne "kielletyt" tunteet nousisivat esiin, enkä enää edes pelkää niitä tai yritä "kiltin" tytön lailla survota niitä takaisin sisääni - se meinaan aiheuttaa aikamoisen räjähdysvaaran ja tuhoa.

Toinen keino niiden myönteisempään työstämiseen on siis olemassa - you know?

Joka on miljoona kertaa parempi vaihtoehto, vaikka välillä hajoaisinkin tuhansiksi palasiksi - käyttää sitä, koska tiedän, että sen avulla taas kuitenkin eheytyy...hitaasti mutta varmasti...jopa menneisyyttä nopeammin ja selkeämmin.

Voi tietysti olla, kun tätä nyt tässä sinulle kirjoittelen, että et ole kiinnostunut tämän suuntaisista asioista tai sitten olet! Mene ja tiedä, mutta tämä on kuitenkin minun elämäni ja itsestään tulee pitää huolta. Ja lopulta ymmärsin, että kaiken minkä annan itselleni - annan sen myös muille, joten tämän perusteella me tarvitsemme toisiamme ja olemme toisistamme riippuvaisia, eikö?

En usko, että kukaan kaipaa toiselta osakseen vihaa, julmuutta, hyökkäyksiä tai tuskaisia kokemuksia...Ennemmin uskon, että jokainen meistä haluaa osakseen hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta, iloa, ymmärrystä ja sydämellistä viisautta - kuinka mm. päästä omien vaikeuksien yli.

Nämä kaikki elementit ovat meissä olemassa, mutta toisinaan me joudumme menemään todella syvälle itseemme, ja jopa niiden "helvetin kuilujen" läpi, että edes havaitsisimme ne hyvä osat. Se on sitä elämää, kuten toiset kutsuvat sitä "elämän kovaksi kouluksi".

Näistä monimuotoisista askeleista, jotka menevät pintaa syvemmälle, levittäytyvät joka suuntaan, ampaisten taas hyppäämään eteenpäin, ovat rakentaneet elämälleni pohjan, ja miten kummallista onkaan ollut havaita kerta toisensa jälkeen, että ne eivät ole pettäneet minua kertaakaan - toisin kuin monet ihmiset, jotka ovat puhuneet "lämpimikseen" asioista, joista he eivät oikeasti tiedä yhtään mitään. Mutta annan heille anteeksi senkin, sillä ilman heitä en olisi nyt tässä - matkani jatkuu teille "tuntemattomille", polulle, joka jonain päivänä levenee tieksi.

Näin se on meillä kaikilla, mutta näillä sanoilla todella kiitän sinua siitä, että luit tämän ja toivon sinulle & läheisillesi iloa, valoa & rakkautta tähän viikonloppuun.

Lämpöisin halauksin

Eva H.