Kun helvetin lieskat pyörivät ympärilläni

Mietin pitkään, että puhunko tästä aiheesta vai en. Kerronko omia kokemuksiani, joista usein halutaan vaieta, ei ehkä uskalleta puhua leimaantumisen takia tai pelätään niiden vaikutusta toisiin ihmisiin, sillä tämähän on täysin EPÄNORMAALIA... SAIRASTA. Josta vuosisata sitten olisi voinut joutua saarelle eri kokeiden kohteiksi. Nykyisin hoidetaan jo mantereella, mutta keinot voivat joskus olla vähäiset, kuinka todella auttaa toista.

Miettiessäni elämääni taaksepäin, voin edelleen havaita "eläviä kuvia" ajatuksissani, jotka nousevat muistoina, ns. käännepisteinä mieleeni. Hyvä niin, sillä niillä jokaisella oli ja on edelleen merkityksensä. Siihen aikaan elin kuitenkin helvetissä, mieleni sopukoissa, josta en uskonut olevan ulospääsyä, enkä myöskään sitä, että kukaan toinen ihminen voisi auttaa. Olin väärässä. Monta polkua tuli kuitenkin kävellä, ennen kuin tajusin mistä oikein on kyse.

Moni varmasti tietää, mikä rumba siitä alkaa, kun sairastuu. On kyse sitten mistä tahansa sairaudesta. Ja aina sille kyseiselle sairaudelle halutaan antaa nimi. Minä en ikinä halunnut kuulla tai tietää diagnoosiani. Se ei edes silloin tuntunut merkityksellistä. Siihen aikaan halusin vain tietää, miksi sairastuin? Kuten myös sen, että miksi juuri tämä sairaus? Kyllä, vaikka silloin helvetin lieskat velloivat päässäni kuin hyökkäävät tornadot, jokaisessa suvannossa halusin ja koetin löytää vastauksia kysymyksiini.

Rumba kuitenkin jatkui ja tuli istuttua monella sohvalla, mietittyä elettyä elämää ja nähtyä monesti se, mitä mahdollinen kuuntelija silloin siihen reagoi tai sanoi. Yksi rajapyykki elämässäni oli se, kun eräs täti ilmasi kuunneltuaan minua ensimmäistä kertaa, että "isäni oli paha". Katsoin häntä pitkään, olin hiljaa ja samalla mietin, mitä hän oli oikein kuunnellut? En ollut kertaakaan sanonut, että isäni olisi paha tai edes ajatellutkaan siihen suuntaan. Se keskustelu & tapaamiset loppuivat siihen.

Seuraava rajapyykki tuli vastaan, kun tapasin taas lääkärin, joka parin vuoden ensi diagnoosin jälkeen sanoi, "niin tämä sairaus on helposti toistuva ja vaivaa sinua lopun elämääsi", silloin ajattelin, että ei helvetti vaivaa.

Nämä kaksi ja monet muut tilanteet, joita koetettiin iskostaa päähäni, saivat minut lähtemään etsimään jotain muuta. Jollain tasolla tiesin sisäisesti sen, että ihminen voi selvitä, vaikka olisi ollut traumaattinen lapsuus, raiskattu, yritetty tappaa ja menettänyt kaiken omaisuuden rippeensäkin + kaikkea muuta, niin oli oltava jokin keino, jolla mielensä lieskat saisi sammutettua.

Kuvituskuva: Shutterstock.com

Ihailen ihmisiä, jotka päättävät loistaa koettuaan ankariakin myrskyjä.

Monta vuotta meni, ennen kuin pääsin yhtään kiinni siitä, mistä elämässäni on oikein kyse? Olinhan niin tottunut ruotimaan lapsuuttani ja elämääni siellä sohvalla istuessani, ymmärtämättä sitä, että miten sitä tulisi ruotia, ei siitä kukaan puhu tai kerro, koska he eivät tiedä. Siksi päätin uskaltaa astua esiin ja kertoa seminaareissani ihmisille siitä, että oikeasti on olemassa vaihtoehto.

Ja olinpa joskus siinäkin tilanteessa, että en uskaltanut edes katsoa lehtien päiväotsikoita saatikka lukea koko kyseistä juttua, jota mahdollisesti tänä päivänä voitaisiin pitää eritysherkkyytenä. Mutta pakotin itseni lukemaan niitä ja tunnistamaan tunteitani, jolloin alussa nousi todella epämiellyttäviä tunteita, ahdistusta ja monia muita ei-toivottuja ajatuksia. Kuitenkin se väheni asteittain aina sitä mukaa, kun ymmärsin itseäni enemmän ja tunteideni vaikutusta. Näistäkään ei puhuta syvällisemmin sen enempää, koska ne tunteet halutaan turruttaa tavalla tai toisella, haluten saada ne äkkiä keinolla millä hyvänsä pois päivänvalosta. En kuitenkaan kiellä sitä, etteikö tietyt keinot olisi hyviäkin silloin, jos ihmisellä lävähtää kaikki tunteet kerralla esiin, se on kuin avaisi ravistetun samppanja pullon korkin kerralla.

Sillä niinkin voi käydä yhdessä yössä ilman ennakkovaroituksia.

Nyt kuitenkin, kun katson elämääni taaksepäin, niin voin käsi sydämellä sanoa, että tämä sairaus, joka aikoinaan meinasi viedä mukanaan, osoittautui lopulta elämäni pelastukseksi. Siitä voi selvitä, mutta sen sanon, että itsestään se ei häviä. Vaan se antaa todella suuren mahdollisuuden muuttaa elämäänsä. Koin sen tietynlaisena heräämisenä epätodellisuudesta todellisuuteen, joka voi sillä hetkellä olla tuskien taivalta, ahdistavaa, syövyttävää ja raastavaa. Mutta ne lieskat on uskallettava kohdata ja käveltävä niiden läpi. En voi siis sanoa ja kirjoittaa "heräämisestä" mitään romantisoitua/kaunisteltua versiota, joka olisi ollut vain "puh" ja sitten kaikki olisi sen jälkeen ollut yhtä sinistä taivasta. Ennemmin se olisi siirtymistä toiseen mielikuvitusmaailmaan, joka näennäisesti pitää ihmisen hengissä, mutta kaikki muu onkin sitten pelkkää mielikuvitusta.

Se mitä yritän sanoa, että jokaisella meistä on murheemme, tragediamme ja "kohtalomme", mutta niihin ei pidä jäädä kiinni. Tulee uskaltaa katsoa itseään ja elämäänsä ja löytää ympärilleen ne oikeat ihmiset, jotka kulkevat mukana matkassa, vaikka itse työ on jokaisen asianomaisen henkilökohtaisesti tehtävä. Olen todella saanut havaita omassa elämässäni sen, että mieli on suurin voimavaramme, mitä ihmisellä on. Muun muassa näistä kaikista asioista ja tekijöistä rohkenin nyt ensimmäistä kertaa julkisesti kirjoittaa ja puhua tulevissa seminaareissani.

Älä kävele mahdollisuuksiesi ohi ja pyri katsomaan elämääsi toisin.

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue kuulumisia tai mikä on uutta hyvinvoivan mielen kehittämisessä


Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?