Miten useasti olenkaan kuullut ja lukenut siitä, että jokainen saa olla sitä mitä haluaa. Kyllä pitää paikkansa, kunhan tietää syyt sille, miksi haluaa olla sellainen kuin on ja ymmärtää seuraukset, joita siitä syntyy.

Minkäkin joskus ajattelin ja hyvä etten juossut "barrikadeilla" julistamassa oikeuttani olla, kunnes tajusin olleeni täysin väärässä. Valitettavasti, jouduin sen kuitenkin opettelemaan totaalisen burnoutin ja syvän mustuuden näkemisen kautta, ennen kuin uskalsin avata silmäni ja nähdä itseni oikeassa valossa. Olinhan aikaisemmin huutanut oikeuksieni perään vapaasta tahdosta, käyttäytymisestäni, teoistani ja sanoistani. Minulla oli kuvitellusti oikeutta pyytää hyväksyntää muilta toimintaani. Kunnes tajusin, että kaikilla niillä teoillani ynnä muilla sellaisilla taistelin vain ja ainoastaan itseäni vastaan omassa mielessäni. 

Kuvituskuva: Shutterstock.com

Olin siis mieleni barrikadeilla pönkittämässä maallista egoani, sen halutessa oikeutta, syytä elämiseen, rauhaa, rakkautta jne. vaatien jatkuvasti sitä kovemmin & kiivaammin itsensä ulkopuolelta. Tyhmä kun olin, mutta en paremmastakaan silloin tiennyt.

Kirosin pohjamutiani, kukapa sinne haluaisi vapaaehtoisesti, mutta todellisuus alkoi näkyä pikku hiljaa toisessa valossa, josta nyt paljon myöhemmin olen enemmän kuin kiitollinen. Pelkkä sana kiitollisuus on kärsinyt inflaation ja sillä tunnutaan haluttavan vain kiillottaa enemmin omaa kiiltokuvaansa sen sijaan , että oivaltaisi aidon kiitollisuuden merkityksen elämässään. Joten olen enemmän kuin kiitollinen siitä kaikesta mustuudesta, mielen syövereiden esiin nousemisesta ja vajoamisesta niin alas, että oli pakko opetella kuuntelemaan muita tai vajota sitten rauhassa mullan alle.

Mutta onneksi jokaisella on vapaus valita. Kyse onkin siitä, että mitä valitsee.

Minä valitsin ajattelun, josta huudetaan kovaan ääneen, että älä ajattele itse, sillä olet kummajainen, ei ihmisen tule ajatella liikaa, aivan, mutta kyse onkin siitä mitä/miten ajattelee ennemmin kuin siitä, että ajattelisi liikaa.

Kaiken tämän ajattelun, ylä- ja alamäkien tuloksena olen oivaltanut, että on olemassa yksi ainut perussyy miksi ihminen mm. masentuu, väsyy, ahdistuu tai sairastuu. Kyllä luit aivan oikein yksi perussyy, mutta siitä ei puhuta, siitä ei kerrota, koska sitähän kuuluu pönkittää enemmän ja antaa sille lisää valtaa, koska niin kuuluu tehdä... tai ainakin niin minua opetettiin lapsuudestani saakka.

Olen siis masokisti mieleni suhteen, joka ei purematta niele enää mitään. Se kyseenalaistaa, etsii syitä niille seurauksille, joita se elämässään kohtaa ja sen avulla se pystyy näkemään niin paljon enemmän pintaa syvemmältä. Tiedän tämän kokemuksesta, muuten en olisi tässä, vaan siellä mullan alla tai toisaalla!

Olen siis masokisti, että altistan itseni tällaiselle, ylipäätänsä sille, että kirjoitan elämästäni, asioistani, ajatuksistani ja oivalluksistani kenellekään. Voisin olla hiljaa, samanlainen, yhteneväinen ihminen, joka vain yrittäisi väkisin hymyillä kaikille vastaantuleville. Mutta anteeksi rakas lukija, minä halusin oppia hymyilemään aidosti ja sen tein.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mitä olen saanut tähän asti elää, mietin, puntaroin, etsin ja löydän. Vastauksia niille, että miksi? Miksi ei? Ja minkä takia. En olisi päässyt tähän pisteeseen enkä myöskään pohtimaan elämän syvempiä peruskysymyksiä, jos olisin antanut periksi tai uskonut kaiken sen minkä aikoinaan kuvittelin olevan totta. Näin se elämä opettaa itse kutakin.

Halusin siis oppia näkemään kuvani kirkkaampana peilistä. Itseasiassa ensimmäinen asia oli se, että ylipäätänsä halusin edes nähdä koko kuvan. Ei meinaan ole helppoa astua peilin eteen ja katsoa itseään syvälle silmiin ja tunnustaa, mitä sieltä heijastuu takaisin. Se mitä silloin näin, kun tämän ensimmäisen kerran tein, nostatti syvän surun, pettymyksen ja oivaltamisen, että olin unohtanut itseni. Koska oli ollut niin kiire pitää kiiltokuvaa kiiltävänä ja näyttää sen voivan hyvin, vaikka paperi oli alkanut jo ajat sitten halkeilemaan ja värit haalistumaan.

Joten kyllä, olen masokisti, sen suhteen, että haluan ajatella itsenäisesti. Olen myös masokisti sen suhteen, että haluan oivaltaa seurausten todelliset syyt. Olen masokisti sen suhteen, että opettelen etsimään ne vastaukset itsestäni sen sijaan, että juoksisin enää barrikadeilla vaatien vastauksia ja hyväksyntää muilta. Tämän kaiken olen oivaltanut, että se lopullinen ja ainut todellinen "sota" käydään omassa mielessä. Kyse onkin siitä, haluaako sinne saada rauhan vai jatkaa sotimistaan. Minä valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Mitä sinä valitsisit?

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue kuulumisia tai mikä on uutta hyvinvoivan mielen kehittämisessä

Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?