Kun ihminen kokee, että ulospääsyä ei ole

En tiedä oletko koskaan joutunut kokemaan elämässäsi tuskaa tai kärsimystä? En myöskään tiedä oletko koskaan epäonnistunut, itkenyt tai kokenut olevasi vain maanmatonen? Ihminen, jolla ei olisi enää mitään luomakunnan arvoa tai syytä elämiseen. Ovatko ne kaikki tuntemukset kuitenkin "heräämistä" todellisuuden ja ennen kaikkea itsensä näkemiseen oikeassa valossa?

Tätä asiaa jouduin aikoinaan paljon pohtimaan. Voiko todella olla niin, että kaikki ne ihmiset, jotka sortuvat, väsyvät tai luhistuvat paineessa olisivat vain heikkoja yksilöitä, joilla ei olisi enää merkitystä? Omakohtainen kokemus opetti, että päinvastoin.

Aikaisemmin olin vain lentänyt kukasta kukkaan, etsien hyväksyntää tai arvoa omalle olemassaololleni. Saatoin mielistellä, nöyristellä ja toimia todella rajusti itseäni vastaan. Väsyin, ahdistuin, panikoin ruuhkaisessa junassa ja lopulta hyydyin sängynpohjalle oman painajaiseni keskelle. Mustuus, joka synkkeni hetki hetkeltä, peitti alleen kaikki ovet ja lopulta sulki myös ikkunat. Ei ulospääsyä, ei pakokeinoa, eikä aikaisemmin opituista taidoista ollut mitään hyötyä. Olihan se vaikeaa koettaa uskotella itselleen sellaisia asioita, mihin ei uskonut. Ego koetti taistella vastaan ja pitää kulisseistaan kiinni, mutta totuus, aito itse halusi nousta esiin ja tulla näkyväksi. Se "tyyppi", jota olin halunnut pitää itseltäni pimennossa koko elämäni ajan. Enhän tuntenut sitä. Enhän ollut koskaan aikaisemmin kiinnittänyt siihen edes mitään huomiota, koska oli niin "KIIRE" vain saada hyväksyntää ja arvostusta ulkoisesta maailmasta.

Olin astunut helvettiin, maanpäälliseen helvettiini, jonka olin itselleni rakentanut ja jota koetin estää luhistumasta, sillä olihan minua aina opetettu pitämään kulisseja pystyssä ja antamatta niiden sortua. Olinhan VAHVA ihminen. Ha haaa, jolle voin nykyisin nauraa. Olin vain sairastunut vahvuuteen, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisen vahvuuden kanssa.

Olin uskotellut itselleni monenlaisia asioita, joita pidin totena ja tavoittelemisen arvoisina asioina. Olin pistänyt itseni vankilaan, josta en aikaisemmin nähnyt ulospääsyä, vaikka avain roikkui omassa kaulassani. Ja pidin sitä "luomusta" totena, jota se silloin todella oli. Kuvittelin olevani jotain, mitä en ollut, enkä kuvitellut olevani sitä, mitä todellisuudessa olin. Elämän paradoksi oli lävähtänyt vasten kasvojani, jonka käsikirjoittajana itse toimin, mutta senkin tajusin vasta paljon myöhemmin.

Pidinhän syynä aivan kaikkia niitä asioita kurjuuteeni, joita minulle oli opetettu. Se syy oli aina ulkoisessa maailmassa, olosuhteissa, ihmisissä, lapsuudessani ja milloin missäkin koettelemuksessani. Jossain vaiheessa, kun millekään ei meinannut tulla loppua oli pakko kääntää katse itseensä ja sanoa "EI KIITOS ENÄÄ". Se mahdollisti aivan uudenlaisen prosessin. Oppia näkemään itsensä uudessa valossa, aidosti virheineen ja onnistumisineen, se laittoi minut kasvamaan ihmisenä sellaiseksi, joka en tiennyt edes olevani. Pilkkeitä tai heijastuksia oli ollut aikaisemminkin nähtävissä, mutta työnsin ne aina taka-alalle, koska enhän "minä" sellainen voinut olla, eihän kukaan sellaisesta ihmisestä tykkää ja sitten kaikki ainakin hylkää minut?! Niinpä niin ja lopulta tajusin, että ainut joka minut oli hylännyt, oli minä itse. Olin aikaisemmin toiminut vain itsekkäistä syistä, koska halusinhan sitä hyväksyntää ja arvostusta ulkoisesta maailmasta. Olin aikaisemmin tehnyt lukuisia vääriä tekoja, virhearviointeja ja sanonut päin honkia. Miksi siis romahdin? Koska en kyennyt seisomaan minkään niiden takana, ne olivat rakentuneet omalle halulleni, jota en oikeasti edes sisimmässäni halunnut.


Alkoi räpiköinti, koetin pysyä pinnalla, saada edes välillä happea keuhkoihini. Sanotaan, että tarpeeksi kauan, kun räpiköi, niin voi oppia uimaan. En kiellä sitä, etteikö välillä vanhat taipumukset koettaisi "viekotella" ja laittaa uimaan vastavirtaan, mutta onneksi on saanut jo osan matkaa kulkea myötävirtaakin pitkin, niin tietää miltä se voi tuntua.

Ihminen ilmeisesti tarvitsee tällaista, oppiakseen ymmärtämään todellisen luontonsa ja tekemään tarvittavia muutoksia. Tai voihan se olla, että toiset eivät sitä halua, vaan ennemmin haluavat räpiköidä ja päästä keinolla millä hyvänsä kulkemaan vastavirrassa. Yli 40 vuotta siihen meni, ennen kuin tajusin mitään siitä, mistä todellisuudessa on kyse. Mistä minussa on kyse ja mistä elämässäni on oikein kyse ja lopulta tajusin, että mistä myös sinun elämässäsi on kyse.

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset yrityksemme blogissa

Lue mikä on uutta tällä viikolla


Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?