Kysyin hetki sitten itseltäni, että mites on päivä tänään mennyt? Vastaan, että hyvin. Täysin normaalia arkea. Poika sairaana, yö valvoessa, lääkärin soittoa ja tuloksia odotellessa- vastauksena angiina, koira sai lenkillä jonkun kohtauksen ja menetti tajuntansa, eläinlääkäriin - sydänvika, jäi klinikalle - illalla ehkä saadaan kotiin, kaiken näiden välissä, huolehtinut muista koirista, kirjoittanut uusia tekstejä, vastannut sähköposteihin ja muihin viesteihin, kirjoittanut uutiskirjeitä + lähettänyt niitä eteenpäin ja katsellut opetusvideoita/kirjoitannut niitä ylös muistiin... eli no problem... tavallista arkea :) Ja onneksi siitä ei tarvitse edes stressata. En vain tiedä, kuinka moni edes uskoo, että tämä tarina on tosi ja kello on vasta 14.05!

Välillä mietin, että mitä on normaali elämä/arki? Mutta toisaalta tämä on minulle normaalia, joten miksi edes miettimään mitään "normaalia" sen enempää...

Kuvituskuva: Shutterstock.com

Miksi kerron tämän? Sen takia, että aikoinaan olisin stressannut tästä todella paljon, mutta en enää. Minusta ei kuitenkaan ole tullut välinpitämätöntä, vaan olen ymmärtänyt sen, että mikään ei ole pysyvää. Ei ns. huono sen enempää kuin hyväkään päivä. Toisaalta kaikki päivät ovat nykyisin minulle hyviä päiviä. Ai miksikö? Koska jokaisesta päivästä voin oppia niin paljon. Se miten suhtaudun asioihin esim. stressillä - pettymyksillä vai ilolla - positiivisuudella vai millä? Itse voin sen aina päättää. Ja koetan aina löytää sen positiivisen puolen kyseiseen asiaan. En niin, että takoisin päähäni jotain typerää hokemaa, jonka kanssa ei mene kuin hermot ja syntyy lopulta turhat pettymykset. Koska hokemat eivät toimi, kun se ei ole aitoa ja sisäisesti ymmärretty syytä sen hokemiseen.

Kun mietin alkuasetelmaa päivästäni, niin ensinnäkin voisin olla ärtynyt siitä, että nukuin huonosti. Mutta se on täysin turhaa, koska jos annan itseni ärsyyntyä, menee loppukin päivä pilalle. Joten mietin ennemminkin, mitä kaikkia hyviä asioita voinkaan tänään tehdä ja keskityn niihin. Jos ärsyyntyisin siitä, että joudun keskittymään poikaani, enkä voi tehdä niitä asioita, joita olin suunnitellut, niin missä on silloin myötätuntoni sairasta lastani kohtaan, joka tarvitsee minua nyt. Ei lapseni tule aina olemaan sairas tai edes lapsi, niin ei hän myöhemmin ehkä edes enää minua tarvitse. Tai jos ärsyyntyisin/stressaisin niistä kaikista viesteistä, joita saan, niin hölmöhän minä olisin, sillä silloin tiedän olevani elossa ja joku kaipaa mielipidettäni asiasta.

Ja unohdin, että mieheni tiputti aamulla lapsuudessani saamastani lasten kahviastiastosta yhden kupin lattialle ja se hajosi pieniksi paloiksi. Olisin voinut hermostua siitäkin ja sanoa muutaman valitun sanan ääneen, mutta sanoin, että nyt saan tehdä mieleni kanssa todella töitä, etten hermostu. Ja kun mietin asiaa, niin tajusin, että ensinnäkin se oli vain yksi kuppi, tärkeä, mutta silti kuppi ja toisekseen sirpaleet tietävät aina onnea. Joten olin lopulta ihan tyytyväinen siihen tiputukseen, sillä ehkä on aika antaa tilaa jollekin muulle, kuin sille kahvikupille, joka on seissyt yli 40-vuotta joutilaana kaapissa.

Joten mikään ei ole pysyvää, siksi aina nykyisin ajattelen, etsi siitä ne hyvät puolet tai etsi ainakin itsestäsi ne hyvät puolet, kuinka voit reagoida ja suhtautua asioihin.

Välillä mietin, kuinkahan moni haluaisi oikeasti oppia tällaisia asioita omassa elämässään? Sillä olen huomannut, että niin moni asia muuttuu yksinkertaisemmaksi ja helpommaksi, kun vain ensin tietää, kuinka se todella tehdään.

Mutta näillä mennään taas eteenpäin ja olen iloinen siitä, että löysin tämän kaiken keskellä myös aikaa kirjoittaa tämän postaukseni.

Lämpöisin halauksin

Eva H.

Uusimmat kirjoitukset blogissa

Lue kuulumisia tai mikä on uutta hyvinvoivan mielen kehittämisessä

Haluatko kommentoida tai jakaa ystävällesi?