Mistä tiedämme, että elämmekö jo jatkoajalla?

20.06.2018

Kukaan ei voi uskoa sen sattuvan omalle kohdalle, ennen kuin istuu maanpinnalla ja näkee toisen tekevän kuolemaa.

Yksi pieni hetki, joka lähti kävelystä, syvään hengittämisestä ja käden noustessa rinnalle. Tuskakarpalot valuivat sileitä poskien uurteitasi pitkin, koko ihosi kihelmöi.

"Hengitä, hengitä syvään, kyllä se pian ohi menee!"

Jalkasi eivät pitäneet, askeleesi pysähtyi, taivutti sinut maahan siinä edessäni, täysin lamaannuttaakseni tai edes auttaakseni.

Olin vain läsnä, pitäen hermoni kasassa, elin sinulle.

Apua olisi tulissa, katsoin ja odotin.

Tuntemattomista oli yhtäkkiä tullut ystäviä kuin tanssiaksemme ympärilläsi piiri pieni pyörii leikkiä, toivoen onnellista loppua.

Tyhjiä avattuja kääreitä, neuloja, kostutettuja papereita, koneita, jotka tasaisen epärytmikkäästi näyttivät nousevaa ja laskevaa käyrää omassa tahdissaan.

Minä laskeuduin pääsi viereen, pidin sitä käsissäni, katsoin silmiisi ja olit vielä täällä kanssani. Silitin lyhyitä hiuksiasi ja tunsin lämpösi.

Minä en ollut enää minä, olin muuttunut sinuksi, kokien tuskasi ja samalla rauhasi.

Älä lähde, jää.

En halunnut päästää, mutta en myöskään pitää kiinni. Hengitin vain tahtiisi.

Jouduin päästämään lopulta irti. Sinua vietiin jo toisaalle, näin vain hymysi ja kuulin hiljaisen kuiskauksesi "kaikki on hyvin".

Seurasin sokeana perässä, koetin olla elossa, vaikka olin läsnä toisaalla. Menin edeltä, sinä tulit perässä. Ovet avautuivat ja sinua kuljetettiin suljettujen ovien taakse. Jäin yksin käytävään, tyhjään tilaan leijumaan, odottaen uutta ilmaa saapuvaksi. Aika pysähtyi.

En ollut enää eilisessä, huomista ei näkynyt, mikään viisari ei suostunut liikkumaan usvaisessa maastossa. Kaukaa kuulin ääneni, sisäisen riipaisuni huutavan "et ole vielä valmis tähän".

Jalkani tärisivät, lasi ei pysynyt enää kädessä, numerot olivat mustuneet puhelimeni näytöllä. Kuulin vain itkua, pelkoa ja suunnatonta surua. Saatoin tuntea sen kaiken kehossa, joka ei ollut enää minun, unohdin sen olemassaolon. Mieleni oli toisaalla, muita rauhoittaen, kuunnellen, uutta toivoa heille herättäen.

Pääsin luoksesi uudelleen. Hymyilit kuten aina ennenkin. Olit vanhentunut, väsynyt ja silti aina yhtä hyväsydäminen ajatellen minua. Nostit kätesi, vedit katseellasi kainaloon ja sanoit "rakastan sinua".

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ilosta, sinusta ja rakkaudesta. Saimme jatkoajan yhteiseloon.