Ajatuksia, jotka sinkoavat tornadojen lailla, etsien karkeaa pintaa joihin iskeytyä. Tunteiden salakavalaa viettelystä haarniskaisessa puvussa, joka kätkee alleen mullistavia älynväläyksiä.
Mietin, että montakohan kertaa ihminen kerkeää hermostumaan tai jopa suuttumaan elämänsä aikana? Riittääköhän sen laskemiseen kaikki sormet ja varpaat? Minun ei ainakaan.
Tyttäreni pysäytti minut toissa iltana esittämällä kysymyksen... "äiti, miten voi aina vain haluta lisää, vaikka tänään saisin kaikki ne asiat mitä haluan, niin silti huomenna haluan taas jotain muuta?"
"En tiedä mitä sanoisin, tekisin tai edes ajattelisin! Kaikki katoaa ympäriltäni ja olen kuin yksin jätetty laivaani purjehtimaan."
"En minä, se on vaan ne muut", mutta kuinka aitoa ja rehellistä toimintaa se onkaan itseään kohtaan, jos sanoo, että ei tunne katellisuutta, vaikka samanaikaisesti ottaa päähän jokin asia, joka toisella on.
Istuin aamusta alkaen taas koneeni vieressä, kirjoitellen artikkeleitani ja aloittamaani kirjaa. Lukiessani valmistuneita tekstejäni, oli kuin sokeriton humahdus olisi pyörähtänyt aivoissani ja ymmärsin, kuinka helppoa onkaan aina palata sinne samaan "tuttuun ja turvalliseen" käyttäytymismalliin. Onhan se jollain tapaa täysin automatisoitua...
Kirjoitan tätä postaustani nyt yön hämärässä, monien eri ajatusten saattelemana...
Tämän viikon minun piti "lomailla"... niinpä niin en taida osata sellaista harjoittaa ainakaan täällä kotopuolessa...
Annoin itselleni luvan lähteä matkaan, kohti tuntematonta... lähdetkö mukaan?